Kirjoittajakolmikko Kristo Vesikansa, Philip Tidwell ja Laura Berger pohtivat esipuheessaan unohduksen syitä. Standardoitujen tyyppitalojen anonyymisyys vaikutti osaltaan siihen, ettei niiden suunnittelu ja mukana olleet suunnittelijat ja muut toimijat saaneet työstänsä mainetta ja kunniaa. Poikkeuksena Alvar Aalto, joka ei ollut suoranaisesti Puutalo Oy:n palkkalistoilla, mutta jonka A. Ahlström Oy:lle suunnittelemaa AA-talomallistoa markkinoitiin myös Puutalo Oy:n toimesta. Toisena syynä tuovat kirjoittajat esiin Puutalo Oy:n toiminnan vientivoittoisuuden. Yli 90 prosenttia yrityksen kautta toteutuneesta talovolyymistä meni vientiin.
Puutalo Oy synnytettiin metsäteollisuuden suuryritysten toimesta kesäkuussa 1940 ratkaisemaan talvisodan aiheuttamaa uusien asuntojen tarvetta. Arkkitehteina aloittivat Jorma Järvi ja Erik Lindroos. Saman vuoden toukokuussa oli solmittu AB Svenska Trähus Ab:n ja HSB:n (Hyresgästernas Sparkasse- och Byggnadsförening) kanssa sopimus, jolla ostettiin oikeudet ruotsalaisten jo aiemmin kehittämiin tyyppitalojen piirustuksiin, rakennedetaljeihin sekä tuotanto- ja kokoamismenetelmiin. Vaikka Suomessa oli 1900-luvun alkupuolelta lähtien lähdetty kehittämään tyyppipiirustusten avulla rationaalista maanläheistä asuinrakentamista, olivat ruotsalaiset teollisen rakentamisen saralla edenneet pidemmälle. Siitä esimerkkinä olivat välirauhan aikana 1940 Ruotsin Suomeen lahjoittamat pari tuhatta esivalmistettua puutaloa.
Jo vuoden 1940 loppuun mennessä Puutalo Oy oli käynnistänyt vientitoimintaa. Toisen maailmansodan jatkuessa kysyntää oli erityisesti parakeista. Kotimaahan oli saatu toimitettua kaksisataa asuinrakennusta ja 2 500 parakkia. Jatkosodan käynnistyttyä kesäkuussa 1941 menivät palikat uusiksi. Puutalo Oy:stä ja sen yhteistyökumppaneista tuli merkittävä toimittaja Natsi-Saksan asevoimille. Jo yksistään Suomen Lappiin sijoittautuneet 200 000 Wehrmachtin sotilasta tarvitsivat sodan pitkittyessä suojaa sekä itsellensä että Lappiin pystytetyille sotavankien leireille. Parakit, vaneriteltat, lentokenttien hangaarit ja erilaiset varastot olivat kysyttyjä. Suomalaiset arkkitehdit olivat henkilökohtaisesti tutustuneet johtavaan saksalaiseen arkkitehtuurin standardien kehittäjään, Ernst Neufertiin. Neufert vieraili SAFAn kutsumana esitelmöimässä saksalaisen standardisoinnin saavutuksista. Neufert propagoi kehittämäänsä PS-systeemiä, joka perustui 1,25 metrin moduuliajatteluun. PS-systeemi ei kuitenkaan saavuttanut Suomessa mainittavampaa suosiota, eikä Wehrmacht myöskään edellyttänyt sen käyttöä.
Yhteistyö Saksan asevoimien kanssa jatkui aina syyskuussa 1944 solmittuun aseleposopimukseen, jonka jälkeen Suomen tehtävänä oli ajaa Lapista Natsi-Saksan joukot. Puutalo Oy:llä oli jälleen edessä täyskäännös. Lapin sodan aikana Wehrmacht ei tuhonnut ainoastaan suurinta osaa Lapin rakennuskannasta, vaan myös arkistot. Ainakaan toistaiseksi tutkijat eivät ole löytäneet kuin fragmentteja Puutalo Oy:n ja Wehrmachtin yhteistyötä valottaneista dokumenteista. Puutalon oman 10-vuotishistoriikin mukaan ulkomaisille asiakkaille toteutettiin vuosina 1941–1944 rakennuksia 681 000 neliömetrin ja parakkeja 1 582 000 neliömetrin edestä. Myyntiyhdistys Puutalon pitkäaikaisen toimitusjohtajan Olavi Rinkisen vuonna 1943 Kauppalehdessä olleen kirjoituksen mukaan suomalainen taloteollisuus oli sotavuosina toimittanut eri puolille maailmaa suojat melkein kahdelle miljoonalle ihmiselle.
Aselepo ja sitä seurannut rauhansopimus merkitsivät sotakorvaustoimitusten käynnistymistä. Soteva (Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta) tilasi välittömästi Puutalo Oy:ltä yli 6 000 esivalmistettua rakennusta. Lisäksi Suomi velvoitettiin kompensoimaan yli 4 000 rakennuksella Saksan aiheuttamia vahinkoja. Urakka saatiin päätökseen 3,5 vuodessa. Sen jälkeen alkoivat suomalaisen valmistaloteollisuuden kultaiset vuodet. Bilateraalikauppasopimusten turvin Puutalo Oy ja sen markkinointiyhtiö olivat toimittaneet 1950-luvun puoliväliin mennessä Neuvostoliittoon 80 000 valmistaloa. Kotimarkkinat olivat siihen nähden vain murunen. Neuvostoliitto ei ollut ainoa vientikohde. Seuraavina tulivat Saksa, Puola, Israel ja Iso-Britannia. Kaiken kaikkiaan vientitoimintaa oli yli 30 maahan ja kaikkiin maailman maanosiin. Puutalo Oy:stä ja sen myyntiorganisaatiosta oli kehittynyt alallansa maailman suurin.
Suomessa jälleenrakennus toi luonnollisesti myös kysyntää standardisoidulle asuntotuotannolle. Rintamamiestalosta tuli käsite. Vuonna 1949 perustetun Aravan turvin lainoitettiin yhdenmukaisia tyyppitaloalueita, suurimpina niistä Porin Liinaharjan ja Musan kaupunginosat. Lisääntynyt vapaa-aika 1960-luvulla vilkastutti vapaa-ajan rakennustoimintaa. Monet Puutalo Oy:n markkinoimat tyyppitalot soveltuivat hyvin lomamökeiksi. Autoistuminen vauhditti autotallien tarvetta.
Ruotsin miljonprogrammet, miljoona uutta asuntoa kymmenessä vuodessa, avasi markkinoita myös Suomen puutaloviennille. Vienti Ruotsiin muodosti 1960- ja 70-luvun taitteessa 70 prosenttia Suomen valmistalojen kokonaisviennistä. Tämä oli kuitenkin lopun alkua. Yhteistyökumppaneista yksi toisensa jälkeen irtaantui Puutalo Oy:n myynti- ja markkinointiorganisaatiosta. Rauma-Repola otti ohjia käsiinsä, mutta intoa uudistaa jo osin vanhentuneita käytäntöjä ei ollut. Suomen solmima vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön kanssa vuonna 1973 merkitsi kokonaan uutta tilannetta. Kilpailun rajoitusten piirteitä sisältänyttä Puutalo Oy:n ja siinä mukana olleiden toimintaa ei oikein voinut enää pitää täysin hyväksyttävänä. Tavaramerkkinä Puutalo Oy säilyi ja kuuluu nykyään konkurssiin menneen sonkajärveläisen Omatalo Oy:n konkurssipesään.
Teos on kunnianosoitus ja ensimmäinen kokonaiskatsaus sodan synnyttämään, sotien moneen kertaan muuttamaan ja lopulta integroituneen Euroopan jalkoihin jättämään, standardeihin ja tyypittelyyn perustuneeseen suomalaisen puurakentamisen vientimenestykseen. Teoksen rakenne itsessään on moduulimainen. Kolme päälukua käsittävät Puutalo Oy:n kolme erilaista ajanjaksoa edeten 1940-luvun alusta jatkosodan saksalaisvaikutteiseen kauteen ja päättyen sotien jälkeiseen kukoistukseen 1950- ja vielä 60-luvulla. Prologi ja epilogi täydentävät tarinan. Samoin neljä erillistä aiheeseen liittyvää osiota. Riitta Niskanen selostaa Puutalo Oy:n kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoista ja aikakautta hyvin kuvaavaa markkinoinnin ja mainosten maailmaa. Netta Böök avaa uraauurtavassa artikkelissa Neuvostoliittoon toimitettujen valmistalojen roolia Stalinin aikakaudella ja sen jälkeen. Anna Kondracka arvioi vuorostaan suomalaistalojen, Finnenhaussiedlungen, merkitystä kylmän sodan Berliinissä. Pekka Heikkinen kertoo, miten hän tuli hankkineeksi ja pieteetillä remontoineeksi perheellensä Vaahtera –tyyppisen tyyppitalon, itse asiantuntijana aluksi tajuamatta, että kysymyksessä oli Puutalo Oy:n markkinoima valmistalo. Päälukujen yhteydessä on erillisiä syventäviä tekstiosioita. Juuso Westerlundin 90-sivua käsittävässä valokuvamoduulissa keskitytään Puutalo Oy:n talojen nykyiseen elämään ja arkeen Helsingissä, Tanskan Århusissa ja Kolumbian Barranquillassa. Yhteenvedossa pohditaan Puutalo Oy:n historiasta ammennettavissa olevia opetuksia, joilla voisi olla käyttöä ilmastokriisin maailmanlaajuisesti uhatessa. Luetteloon ja karttaan on koottu eri puolille maapalloa sotien jälkeen toimitettujen valmistalojen lukumäärät ja tyypit. Suomen osalta luku on summittainen, noin 10 000 rakennusta, käsittäen vuodet 1940 – 1955. Puutalo Oy:n viimeinenkin tyyppikoulu Suomessa, Helsingin Kaarelassa, purettiin talvella 2021. Esimerkiksi Alankomaihin toimitettiin yli sata tyyppikoulurakennusta, joista jäljellä on viitisentoista (Arkkitehtiuutiset AU 4/2021 s. 16–19).
Teoksessa on nykypäivän puutalojen elämästä kertovien värivalokuvien lisäksi yhteensä toista sataa autenttista mustavalkokuvaa, piirroksia, mainoksia, esitteitä ja muuta aineistoa. Teos on englanninkielisenä suunnattu marraskuussa 2021 päättyvää Venetsian biennaalia varten. Lähdeluettelo on kattava. Asiasanahakemisto olisi lisännyt kirjan käytettävyyttä myöhempiä tutkimushankkeita silmällä pitäen, vaikka teos jo nyt tulee muodostamaan aihepiirissä sivuuttamattoman roolin myös kansainväliselle tutkijayhteisölle.
Kristo Vesikansa – Philip Tidwell – Laura Berger: New Standards. Graafinen suunnittelu: Päivi Häikiö. GARRETT Publications. 2021. 293 sivua. Kuvat kirjasta.